Henki ei ole sielu, eikä sielu ole henki. Ne ovat kaksi eri käsitettä, vaikkakin ovat normaalisti tiivisti toisissaan, yhteenliitettyinä yhdeksi kokonaisuudeksi ruumiin kanssa. Raamattu erottelee ihmisen hengen, sielun ja ruumiin toisistaan ja tunnustaa kaikkien kolmen olemassaolon:
”Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa SIELUN ja HENGEN, NIVELET SEKÄ YTIMEN, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija…” (Heb. 4:12).
Ilman Jumalalta tullutta henkeä ei ole sielua, eikä sielua ilman elämän henkeä. Jos meillä on henki, meillä on myös sielu. Siksi Raamattu kertoo Aadamin luomiskertomuksessa että hänestä tuli elävä sielu, vasta sen jälkeen kun Jumala oli puhaltanut häneen elämän hengen:
”Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu” (1.Moos. 2:7).
Jakeessa 1.Moos.2:7 ei käytetä hengestä usein käytettyä sanaa ”ruach”, vaan harvoin käytettyä sanaa ”neshamah”. Joidenkin mukaan ”neshamah” on synonyymi sanalle ”ruach” (ja ”pneuma”). Itse en ole vielä varma asiasta, mm. koska Jobin kirjassa molempia sanoja käytetään ikään kuin kaksi eri käsitettä, vaikkakin samassa kehossa:
”… niin kauan kuin minussa vielä henkeä on [neshamah] ja Jumalan henkäystä[ruach] sieramissani…” (Job. 27:3).
Mielestäni tuo ei ole hyvä käännös, siksi koska ”neshamah” vaikuttaa juutalaisten mukaan viittaavan useimmiten henkäykseen (JPS Tanakh 1917). Mielestäni oikeampi käännös tuosta jakeesta olisi seuraavanlainen, kun huomioidaan myös”ruach”-sanan merkityksen:
”… niin kauan kuin minussa vielä henkäystä on [neshamah] ja Jumalan henki [ruach]sieramissani… ”.
Tuollainen käännös ei vaikuta olevan lainkaan huono jos huomioi miten monet englanninkieliset käännökset ovat sen kääntäneet.
Jumala puhalsi ihmiseen ”elämän hengen” (1.Moos.2:7) ja Jeesus puhalsi ”Pyhän Hengen” (Joh.20:22) . Molempia puhallettiin, ja molemmat antoivat elämän. Sen enempää tai syvällisempää en uskalla tällä erää sanoa.
UT:ssa henki on ”pneuma”, ja sielu on ”psuche”. Sanasta ”psuche” tulee meille suomenkielinen sana ”psyyke”. Psyykettä tutkiva tiede on ”psykologiaa”. Psyyke pitää sisällään tahtomaailman, persoonallisuuden ja sisäiset tunteet.
Tämä mainitsemani sielukäsite on kuitenkin todellisuudessa laajempi kokonaisuus, mikä tekee asioiden hahmottamisen välillä vaikeaksi. On nimittäin niin, että sana ”sielu” on Raamatussa käytetty usein viittauksena itse elämään. Sitä tapahtuu VT:ssa, mutta myös UT:ssa varsin usein. Ja se on juuri se mikä aiheuttaa joillekin ihmisille harmaita hiuksia kun kinaavat ihmisen hengen ja sielun eroavaisuuksista. Päällisin puolin se näyttä eräänlaiselta ristiriidalta, mutta on kuitenkin hyvä ymmärtää ja muistaa, kuinka tiiviisti henki ja sielu ovat toisissaan ”normaalielämässä”. Jopa niin tiiviisti ettei ole yhtä ilman toista. On myös hyvä tietää että se voi johtua myös sanojen personoimisen takia.
Raamattu sanoo, että apostolisena aikana, alkuseurakunnassa oli ”yksi sydän ja yksi sielu” (Apt.4:32). Se ei tietenkään tarkoita sitä, että heillä oli kirjaimellisesti yksi sydän ja yksi sielu (ja vielä vähemmän: että he kaikki olivat yksi ja sama henki), vaan kuvakielenä se on kuvaus sielujen yksimielisyydestä ja ihmisten keskinäisestä rakkaudesta. Jos useista sieluista sanotaan että he olivat kuin yksi sielu, niin se on tietenkin metaforaa, ja se tarkoittaa että he ovat yksimielisiä, yhteistökykyisiä, ja että he ”puhaltavat yhteen hiileen”. Uskovaisilla oli tuohon aikaan selkeällä tavalla yksimieliset tavoitteet, sekä yhdistävä rakkaus toisiinsa ja Kristukseen. Jakeesta Apt.4:32 saa sellaisen kuvan että ”sielu” on viittaus mieleen, eikä henkeen.
Henki on viittaus siihen todelliseen, iankaikkiseen ”minään” joka on ja pysyy, ja joka palaa takaisin Jumalan tykö mistä se on tullutkin (Saarn.12:7). Se on mahdollista siten että kaikkien ihmisten henki on Jumalan vallassa (4.Moos.27:16), siitäkin huolimatta että sellaista kuvaa ei aina saa, koska ihmisen henkeen kytketty mieli voi olla synnin turmelema, johtuen vapaan tahdon väärinkäytöksestä. Siksi Paavali lähettää Tessalonikissa kokoontuvalle seurakunnalle seuraavanlaisen onnentoivotuksen:
”Mutta itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonansa, ja säilyköön koko teidän HENKENNE ja SIELUNNE ja RUUMIINNE nuhteettomana meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen” (1.Tess. 5:23).
Sielu, eli mieli, ei ole koskaan irrallaan uskovien hengestä, saatikka sitten maan päällisen vaelluksen aikana. Mutta mieli voi muuttua ja jalostua kun Jumalan Henki saa tehdä siinä työtä, sanan ja rakkauden kautta.
Tiivistän näkemykseni seuraavaan lauseeseen:
”Minä olen HENKI, minulla on SIELU ja minä asun RUUMIISSA”.
Kommentoi